Ville Wikstedt
Wikstedt opiskeli valokuvaajaksi Matti J. Kalevan opissa, Visuaalisen viestinnän instituutissa. Wikstedt toimi jo opiskeluidensa ohella mainosvalokuvaajana jatkaen vuoteen 2009 saakka, jonka jälkeen hän on tehnyt työkseen pelkästään valokuvataidetta. Vuosina 2001–2004 Wikstedt toimi mainoskuvauksen lisäksi valokuvauksen opettajana Keski-Suomen Käsi- ja taideteollisessa oppilaitoksessa. Wikstedt aloitti opinnot Nykyisessä Aaltoyliopistossa, entinen Taideteollinen korkeakoulu, vuonna 2009 ja valmistui taiteen maisteriksi vuonna 2013.
Aiemmat näyttelyt:
Ville Wikstedt
Turns of Life – mitä ei ole enää
1.8. – 20.8.2015 | G12 Helsinki
Turns of Life -teossarjassa ihmisyyden, yleismaailmallisen totuuden, kultturisidonaisuuden sijasta mennään yksittäisen ihmisen tasolle: kuinka elämän käännekohdat vaikuttavat yksilötasolla. Yksin jäämisen pelko, erkaantuminen ja siten kasvottomuus ja kehottomuus kaiken keskellä on todellista ihmiselle yleismaailmallisesti.
Uusimmalla teossarjallaan Wikstedt haluaakin herättää keskustelua ja henkilökohtaista pohdintaa. Onko kasvottomuus tätä aikaa? Onko meistä tänä päivänä jäljellä vain ihmisen muoto? Olemmeko kasvottomia ja kehottomia? Miten minä elän?
Kasvottomuus on ollut merkittävä sisällöllinen ja visuaalinen elementti Wikstedtin teoksissa koko ajan. Kuvissa olevat henkilöt ovat hahmoja, eivät yksilöitä. Ne peittyvät esimerkiksi kankaan, verhon tai läpikuultavan pinnan taakse. Taiteilijan aiemmat teokset antavatkin katsojalle mahdollisuuden pohtia omia arvojaan, totuuksiaan ja kulttuuriaan yleisellä tasolla. Vain Maskit -sarjassa peittävyys on alkanut repeytyä hahmojen päältä ja todellista yksilöä on näkyvissä. Taiteilijan matka kohti yksilötasoa on alkanut.
Turns of Life – mitä ei ole enää
Turns of Life -teossarjassa Wikstedt tuo kasvottomuuden teeman katsojan eteen rajusti ja yksilöllisesti. Mitään ei ole peitetty minkään taakse. Jotain, mitä oli, ei vain enää ole. Päättömät ja kehottomat hahmot ovat ihmisen muotoisia, mutta niiden sisällä ei ole mitään. On vain tyhjää. Pääkallojen päällä ei ole lihaa, on vain luuta. Mitään ei ole jäljellä. Ihminen on kuvissa kasvoton ja kehoton – yksilöstä ei ole jäljellä mitään. Ihmisyys on poissa, jäljellä on vain ihmisen muoto.
Teosten voimakkaan väriset ja katsojan päälle syöksyvät pääkallot ja lysähtäneet hahmot työntävät kuvat katsojan eteen ja pakottavat pohtimaan: miten minä elän? Mitä minä olen? Onko sisälläni mitään vai olenko vain muoto? –Ihmisyyden, yleismaailmallisen totuuden ja kulttuurisidonnaisuuden katsoja voi sysätä kauemmas itsestään, mutta yksilötason kasvottomuutta ei. Wikstedtin teokset ovatkin kuin peili tästä ajasta. Peilistä katsoja näkee itsensä. Leiskuvat punaisen, oranssin ja keltaisen sävyt ovat kuin liikennevalojen punainen väri. STOP – ne huutavat.
Elämän käännekohdissa
Yleismaailmallisuudesta henkilökohtaiselle tasolle siirtyminen on Wikstedtille yksilötason pohdintaa: mitä tarkoittaa, kulttuuritaustasta riippumatta, yksin jäämisen pelko ja ihmisistä erkaantuminen. Taiteilijan teoksissa ne näyttäytyvät rajuina ja repivinä. Niissä katsoja riuhtaistaan irti ympäristöstään ilman ennakkovaroitusta. Kuten aiemmissakin teoksissaan taiteilija haluaa vahvalla visuaalisuudella herättää katsojan pohtimaan omaa elämäänsä. Me jokainen kuljemme elämän polullamme, missä jokaiseen aikaan liittyy ihmisiä, jotka kulkevat rinnallamme. Osa ihmisistä kulkee kanssamme pitkään, osa lyhyen aikaa. Jokaiselle on paikkansa ja merkityksensä siinä hetkessä. Osa eroista on luontevia, osa toivottuja, osa tuskaa tuottavia. Mutta ihmisistä erkaantuminen tuntuu aina; eihän yhteisellä matkalla muuten olisi ollut merkitystä.
Elämässä on useita erilaisia käännekohtia – muutos on aina läsnä. Muutoksesta alkaa uusi tie. Teosten huutavat punaisen sävyt ovat myös hiipuvan hiilloksen
sävyt. Hiilloksen voi sytyttää uudestaan tai antaa palaa loppuun. Molemmista syntyy uutta.
Ville Wikstedt, 2015
Taiteilijan teokset taidekaupassa
esillä näyttelyssä
