Pentti Meklin

Kuvataiteilija Pentti Meklin
s. 1952, Kuopio

Opiskellut Lahden taidekoulussa 1973-76.
Osallistunut yhteisnäyttelyihin vuodesta 1969.
Ensimmäinen yksityisnättely vuonna 1977 Helsingissä.
Teoksia monissa julkisissa kokoelmissa, mm. Ateneumin taidemuseossa, Helsingin kaupungin kokoelmissa, Kuopion, Lahden ja Kajaanin taidemuseossa.

Pentti Meklin oli keskeinen taiteilija, kun käsite kuopiolaisesta villistä ja rohkeasta kuvataiteessa muotoutui 1980-luvulla. Ensimmäisiä valtakunnallisia huomionosoituksia kuopiolaiselle uudelle taiteelle oli Meklinin saama dukaattipalkinto Nuorten näyttelyssä vuonna 1983 samanaikaisesti toisen kuopiolaisen Pauno Pohjolaisen sekä Cris af Enehielmin kanssa. Mekliniltä oli esillä kaksi Tanssijatar-aiheista maalausta. Muutamien muiden kuopiolaisten taiteilijoiden tavoin myös Meklin sai leiman, josta on ollut vaikea päästä irti; yhä puhutaan ’kuopiolaisten ekspressionistien koulukunnasta’, vaikka taiteilijat eivät koskaan toimineetkaan varsinaisena koulukuntana tai ryhmänä. Joka tapauksessa jo 80-luvun alkupuolella kuopiolaiset nuoret taiteilijat kuuluivat rajuudessaan ja rohkeudessaan suomalaisen kuvataiteen kärkijoukkoon. Vuosien mittaan kuopiolaisten taiteilijoiden joukko vielä kasvoi ja taide monimuotoistui. Ja yhä 90-luvulla kuopiolainen taide on ajan hermolla ja näkyvästi esillä.

Pentti Meklin on ollut taiteessaan ja ekspressionistisessa ilmaisussaan hyvin johdonmukainen jo yli vuosikymmenen ajan. Opinnot Lahden taidekoulussa päättyivät vuonna 1976, ja taiteilija muutti takaisin kotiseudulle, aluksi Siilinjärvelle, sitten Kuopioon, joka vielä monin tavoin eli suomalaisen pikkukaupungin hiljaiseloa. Hän oli ensimmäisiä nuoria kuvataiteilijoita, jotka opintojen jälkeen palasivat – raivaamaan tietä uudelle kuvataiteelle.

Meklinin maalaukset ovat aina olleet vahvasti kiinni kuvataiteen traditioissa. Nuorena kuvataiteilijana häntä innoittivat mm. vuosisadan alun saksalaiset ekspressionistit ja ranskalaiset fauvistit. Ensimmäiset Meklinin naiskuvat olivat vielä hillittyjä ja sovinnaisia, vaikka värit pian nousivatkin tärkeiksi, alkoivat hehkua ja räiskyä. Vuosikymmenen taitteessa Meklin maalasi myös sarjan pikkupojista rannalla, vesileikeissään; impressionistien suosima aihe, heleät värit, ekspressionistiset leveät siveltimenvedot.

Pian syntyi voimakkaiden ja energisten naiskuvien sarja: tanssijattaria, kurtisaaneja ja geishoja, enkeleitäkin ja madonnia. Osan Meklin nimesi Lola-sarjaksi. Niissä ihmishahmot olivat vielä selkeästi näkyvissä. Maalauksissa oli voimakasta eroottista latausta ja elämäniloa. Toisaalta tanssijattarissa saattoi nähdä myös kuoleman läsnäolon, klassisen kuolemantanssin teeman. Arto Virtanen kirjoitti Meklinin maalauksista vuonna 1984: ”…kuvissa on lähes päällekkäin libhan aistillinen ja sen makaaberi, raadollinen ominaisuus. Maalausten tanssijattaret, lolat, geishat ja kurtisaanit muistuttavat elämän väliaikaisuudesta, katoavaisuudesta ja lihan hajoamisen prosessista samalla kun jokin puoli niissä kukkii ja vetoaa betkellisyytensä kautta; eroottinen tanssi ja kuolemantanssi ovat samojen karnevaalien kaksi eri vaihetta.” (SD 24.11.1984).

Aluksi figuuri oli keskeisessä asemassa, mutta vähitellen se hajosi yhä abstraktimmaksi. Jo ennen 80-luvun puoltaväliä syntyivät ensimmäiset lähes abstraktit Lolat. Markku Valkosen mukaan “Meklinin tyyli on varsin lyhyessä ajassa muuttunut syvemmäksi, kolmiulotteisemmaksi ja abstraktimmaksi” (HS 3.11.84). Ilmaisu lähestyi abstraktia ekspressionismia. Meklinin naiskuvissa oli yhteisiä piirteitä mm. saksalaisten 1980-luvun uusekspressionistien sekä Willem de Kooningin maalausten kanssa.

Punainen väri on koko ajan ollut hallitseva Meklinin maalauksissa. Aluksi se sai rinnalleen muita puhtaita ja kirkkaita värejä, keltaista, vihreää, sinistä. Välillä punainen näytti syrjäyttäneen kaikki muut värit, joita tarvittiin vain tehostamaan ja virittämään kokonaisuutta. Usein myös lähes mustat tai valkoiset pinnat rytmittivät maalauksia. Sitten väriasteikko tummeni, maalaustapa muuttui kuulaammaksi, kuvatila syveni pinnasta tilaan. Lähes abstraktien maalausten värit – punainen, oranssi, okra, ruskeat – oli sivelty kuultavasti kerroksittain ja toivat mieleen kuvia vuosisatojen takaa, italialaista ja espanjalaista barokkia.

Naisen hurman ja erotiikan ilon sijaan tuli 80-luvun puolivälissä maisemallisten tummien maalausten kausi, joista pääosa kuuluu Maa-sarjaan. Useimmat niistä ovat Meklinille tyypillisiä pystyjä suorakaiteita, jotka horisontti jakaa melko yllättävästi keskeltä, tai lähes keskeltä. Teokset näyttävät kuvastavan sisäistä murrosta, pohdintaa, ahdistusta ja suruakin. Tanssijatar muuttui Äiti Maaksi. Elämänilon hehkuva punainen tuli ja veri vaihtuivat tummaan alakuloon. Silti monet näistä maa- ja luola-aiheisista teoksista välittävät myös eroottista tunnetta.

Maa-sarjaa oli esillä Helsingissä 1986 Galerie Strindbergin näyttelyssä, josta Timo Valjakka kirjoitti: ”Hänen taiteensa sisältö, ekspressionismille ominainen ja kipinää antava perusahdistus, saa näissä visuaaliseen autiuteen riisutuissa näkymissä suoran ja välittömän ilmaisun. Sanottava tiivistyy olennaiseen: raskas taivas, raskas maa, ihminen siinä välissä.” (HS 6.3.1986). Kriitikot viittasivat näyttelyn yhteydessä mm. Mark Rothkon maalauksiin. Mieleen nousevat vertailukohdaksi myös esimerkiksi Anselm Kieferin angstiset maisemat tai John Walkerin teokset. Taiteilijan yllättävä suunnanmuutos otettiin yleisesti vastaan hyvin myönteisesti. Ilmaisussa nähtiin tyypillisesti suomalaista traditiota. Meklinin taide liittyy yleensäkin Tyko Sallisen ja kumppaneiden aloittamaan sekä mm. Yrjö Saarisen ja Åke Mattaksen jatkamaan suomalaiseen ekspressionismiin.

Alakulon lomassa pilkistää myös ilo, ja punainen ja keltainen saavat vallan joissakin Maa-sarjan teoksissa. Näiden maisemien kautta Meklin siirtyi vuosikymmenen lopulla värikkäisiin abstraktin ekspressiivisiin kuviin. Niin palasivat punaiset – ja naiset, pieninä viitteinä, muotoina, joskus jopa kasvoina. Palasi elämänilo.

Meklinin ilmaisu on selvästi aina perustunut väreihin ja maalaamisen tuottamaan mielihyvän tunteeseen, vaikka lähtökohtana taustalla ovat olleet esimerkiksi elokuvien myyttiset Lolat ja Marilynit. Sisällöltään hänen taiteensa on ollut selkeän maskuliinista, Hän ei ole kuitenkaan halunnut halventaa naista vaan tehdä ”kunnianosoitusta naiselle”. Maalarinote on säilynyt ja vahvistunut. Alkuvuosien rajuus ja raakuus on vaihtunut vähitellen yhä hienovireisemmäksi ja herkemmäksi informalismiksi, jossa väri on yhä keskeisemmällä sijalla…

Pääosin Meklin on pitäytynyt suorakaiteessa, vaikka onkin viime vuosina välillä myös rikkonut sen, leikannut kuvapinnan esimerkiksi korsetin tai tornin muotoon. Tyypillinen pysty suorakaide saattoi välillä autioissa lopunajan maisemissa vaihtua vaakakuvaan. Vuosia sitten hän kokeili myös kolmiulotteisilla värikkäillä muodoilla. Maalatuille pinnoille on välillä ilmaantunut muita elementtejä, ja kiinnostus kollaasitekniikkaan on viime vuosina vain lisääntynyt: uusimpana ilmai- sukeinona ovat peittävät ja paljastavat luukut. Tähän asti Meklinin maalaukset ovat vahvasti pohjautuneet länsimaisen taiteen perinteeseen, mutta nyt 90-luvulla rinnalle on noussut kiinnostus itämaiseen kuvaan, itämaisiin koristeaiheisiin, ja yleensä dekoratiiviisiin elementteihin. Viittauksia itään on tosin ollut jo aiemminkin. Itään viittaavat myös Meklinin värit, punainen ja varsinkin viime aikoina esiintynyt kulta, jolla on yhteytensä myös länsimaiseen barokin ja sakraalin taiteen traditioon.

Aija Jaatinen (Kuopion taidemuseon julkaisu, 1993)